Mahdettiin olla melkoinen näky äsken lenkillä (yritin kyllä välillä vilkuilla, että eihän ketään vain näy mailla halmeilla): koira juoksenteli puskat ryskyen metikössä ja minä hiihtelin perässä äänekkäästi puhua papattaen. Eikä mulla ollut edes kännyä mukana, että olisin voinut johonkuhun törmätessä esittää, että kännyssä tässä puhutaan. No, ei kyllä törmätty kehenkään tai ainakaan tietääkseni ei törmätty ;-).

Eli itsekseni höpöttelin, purin vähän tuntoja työasioista. Vuoropuhelua itseni kanssa siis. Ja kyllä mulla pitäisi olla kaikki inkkarit kanootissa, vaikkei ihan siltä ehkä aina kuulostakaan ;-).

Mulla on ihan järisyttävän paha mieli. Illalla itkeä tirautinkin pienesti nukkumaan mennessä ja ajattelin, että josko aamulla herätessä olisi parempi fiilis, mutta ei ollut. Samat asiat lävähti aivomassaan heti, kun silmäni avasin.

Sitten olen huomannut tulleeni vainoharhaiseksi. Mä en ole kertonut tästä blogista yhdellekään sielulle, koska haluan purkaa tänne ajatuksia täysin anonyymisti erilailla kuin edellisessä blogissani, mitä kirjoittelin pari vuotta ja jota tutut kävivät lukemassa. Silti musta tuntuu, että ihan varmasti joku juuri esim. meiltä töistä eksyy tänne ja tunnistaa heti, että haa, toi on toi. Tosin se tuskin on mahdollista, koska musta vähän tuntuu, että mä olen ainoa, joka tätä blogia lukee ;-)...

Eikä ne ole ainoastaan työasiat, jotka vetää mielen matalaksi. Ei nimittäin tämä yksityiselämäkään hääviä ole. Mutta sitä olen ruotinut niin paljon, uudestaan ja uudestaan, että nyt en jaksa. Ehkä joskus raotan sitäkin puolta.

Nyt olisi käyttöä on-off -nappulalle, josta voisi pistää virrat päästä pois. Tai jos siinä olisi vipu, josta voisi viikonlopun tullessa vetäistä ja työasioiden miettiminen loppuisi siihen. Sitten taas maanantaina työmoodi päälle vipua kääntämällä.

Aurinko paistaa ihanasti ja tänään näen mukavia ihmisiä, joten ehkäpä tämä tästä vielä iloksi muuttuu :-).